"Other people just live. But this is living. This is why birds sing"

Onni koostuu yksinkertaisista asioista, hetkeen tarttumisesta, siitä, että osaa katsoa pieniä hyviä hetkiä jokaisessa päivässä. Onnen jokainen rakentaa itse itselleen – olen siis itse vastuussa siitä, olenko onnellinen. Monesti ihmiset, kenellä käytännössä olisi parhaimmat mahdollisuudet onnellisuuteen, ovat niitä onnettomimpia. Tavallaan surullista, mutta myös hyvin silmiä avaavaa. Onneen ei tarvitse siis esimerkiksi suurta omaisuutta. Unelmien toteuttaminen, pienien ja isojen, on onnellisuutta. Toteutin itse viime viikonloppuna muutaman unelmani. Tähän on sanottava, että olen niin kiitollinen, että olen päässyt tällä reissullani kokemaan paljon kaikenlaista uutta -  sen lisäksi, että opiskelen unelma-ammattiini. 

Unelmia toteuttamassa

Viime viikonloppu oli ylivoimaisesti unohtumattomin koko tämän Etelä-Afrikan reissumme aikana. Viikonloppu oli viimeinen kokonainen täällä ja oltiin pakattu siihen isot suunnitelmat. Kelit ja muu ohjelma olivat siirtäneet mahdollisuuksia hypätä tandem ja päästä vierailemaan aidolla afrikkalaisella safarilla. Jännitti, päästäänkö nytkään, koska kova tuuli, liian pilvinen sää tai sade estäisivät tandemhypyn. Safari, jolle olimme suunnitelleet menevämme viimeisenä viikonloppuna, oli tulvien vallassa erikoisrankkojen sateiden vuoksi. Loppujen lopuksi viikonlopun sää oli erinomainen ja SunCityn naapurisafari, Pilanesberg oli ehtinyt kuivua sen verran, että sekin oli avoin turisteille. Winning! Kirjoitan safarista hieman myöhemmin lisää.

Mutta se tandemhyppy…
En kuvitellut tulevani tänne hyppäämään lentokoneesta laskuvarjohyppyä, mutta olin saman tien mukana, kun kuulin, että sellainen olisi mahdollista. Rakastan vauhtia ja adrenaliinia, haluan aina kokea uutta ja ylittää rajojani. Muutaman benjin hypättyäni tandemhyppy oli seuraava, mitä halusin kokeilla. En vain tiennyt, missä ja milloin se tapahtuisi. En tiennyt sitä nytkään ennen kuin vasta viime lauantaina, kun kelit olivat sopivat hyppäämiselle – aamun pilvimassa haihtui mukavaksi puolipilveksi, joka on hyppäämiselle ihanteellinen. Suomalaiset tuttavamme toiselta PT-kurssilta täällä joutuivat useana viikonloppuna pettymään, kun koko viime kuukausi oli hyvin sateinen, tuulinen ja pilvinen. Lopulta hekin onneksi pääsivät hyppäämään.

Matkattiin lauantaina Potchin naapurikaupunkiin Parysiin, jossa on mukava hotelli ja Etelä-Afrikan ”Stonehenge” sekä hyppypaikka. Paikalla oli kaksi ammattihyppääjää ja muutama asiakas ennen meidän poppoota. Katsottiin muutamat hypyt ja saatiin ammattilaiselta brieffi siitä, mitä tuleman pitää. Ammattilaiset, kaksi pro-herraa, olivat hyvin kokeneita ja rauhallisia: mun hyppyparini on tehnyt skydivingia niin kauan, kuin minä olen elänyt eli 26 vuotta! 4000 hyppyä takana ilman yhtäkään onnettomuutta vakuutti.

Meidän vuoro päivän hypyissä Load 7

Ja fiilikset...

Parysissa minikoneeseen mahtuu kaksi hyppyparia kerralla. Meitä oli neljä koneellista porukkaa hyppäämässä ja itse olin kolmannessa koneellisessa mukana. Oikeastaan brieffin aikana jännitti eniten, mutta kun näki muiden hyppäävän onnistuneesti, jännitys kaikkosi. No, okei, nousi se jonkin verran takaisin sitten, kun h-hetki tuli. Hyppäsin Katskun kanssa samassa tiimissä. Lähdettiin siis todella pienellä koneella taivaalle, mahduttiin juuri ja juuri nököttämään hyppääjiemme sylissä. Kone oli siitä erikoinen, että hyppyovi oli pelkkä aukko koneessa, huh! Parysissa hypätään asiakkaiden kanssa 8500 jalan korkeudelta, joka tarkoittaa noin 2,5 kilometria paikallisen maanpinnan yläpuolelta. Toisaalta merenpinta on vielä tätäkin alempana, kun ollaan täällä Etelä-Afrikan luoteisosassa 1500 metriä merenpinnasta. Suomessa hyppykorkeus on yleensä 4 km. Tuosta 2,5:stä oli silti hyvä aloittaa… Koneessa tsekkailtiin vähän väliä korkeuksia ja hyppääjät ottivat koko ajan myös videota. Mitä korkeammalle mentiin, sitä kylmemmäksi ilmavirta kävi ja vilukissana olisin kaivannut pitkähihaista paitaa. Hypyn ohjeet kerrattiin vielä 6000 jalan kohdalla ja alettiin valmistautua koneesta poistumiseen. Katsku lähti hyppääjänsä kanssa ensin ja minä noin 10 sekuntia perässä. Vapaapudostusta oli noin 20 sekuntia, maksimivauhti tällä matkalla 188km/h. Hyppäämistilanteessa ei hirveästi ehtinyt jännittämään, kun kaikki tapahtui nopeasti ja itse ei muuta tarvinnut tehdä kun seurata ohjeita ja mennä mukana…

JUMP! ... and FLY free as a bird!
Vapaapudotuksen aika on mieletöntä, mutta 25 sekuntia on tosi lyhyt aika! Korvissa suhisi kun vilistimme pilvien läpi. Hyppääjä kehotti katsomaan kameraan, joo kiva, katsoin mutta hymyily tuntui tosi hassulta kun putoamisnopeus liikutti kasvoja. Toisaalta hymy noissa hetkissä on mitä aidoin. Sitten, yht’äkkiä, hyppääjä avaa laskuvarjon ja vauhti pysähtyy. Tilanne muuttuu totaalisesti. Maailma on hiljainen ja rauhallinen. Leijaillaan hitaasti alaspäin ihaillen upeita maisemia. Hyppääjäni sanoi sen niin hyvin: “other people just live. But this is living. This is why birds sing.” Mulla tulee kylmiä väreitä nytkin, kun kirjoitan tätä ja muistelen noita hetkiä. Sain myös itse ohjata laskuvarjoa! Liideltiin alas rauhallisesti ja laskeuduttiin nätisti alas. Voi sitä onnen määrää ja adrenaliinin vapautumista! Voisin niin mielelläni, jos olisi mahdollista, hypätä tandemin vaikka joka viikko tai joka päivä. Ehkä otan sen tavaksi jokaisella ulkomaanmatkallani, jos vain on mahdollista. Ja ehkä joskus käyn myös laskuvarjohyppykurssin!? Toisaalta, tandemhyppy on todella rentouttava kokemus, kun antaa ammattilaisen huolehtia kaikesta – no, onhan siinä aikamoinen luotto yhteen ihmiseen tietenkin samalla. Mutta, muutamalla sanalla – I’m amazed – could do it again anytime!

Kokemusten jakamista. Into ja ilo loisti meidän poppoosta koko päivän!

Täältä löytyy meidän hyppyyttäjäfirma: Skydive Parys. Hypystä on myös video, mutta en ainakaan vielä saanut sitä youtubeen. Ehkäpä kuvat kertovat tarpeeksi ja filkka jää kotivideomatskuksi ;) Mutta, suosittelen hyppyä, sitä tunnetta ei vain voi kuvailla!